Vastasyntyneen kuumeilu

Tämä aihe nousi ajatuksiinuudelleen, koska PikkuKarhulla oli viime viikolla synttärit. Luulin etten ole kirjoittanut tästä, mutta löytyihän se sieltä. Ei varmaan haittaa kerrata. :D

PikkuKarhulla oli heti syntymänsä jälkeen raju silmätulehdus, mihin sai lääkkeet. Hän oli vain viikon ikäinen, kun yhtenä iltana huomasin hänessä jotain omituista. Aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta, mutta tiesin, ettei noin pienellä voisi/saisi olla kuumetta. Mittasin kuumeen kädet täristen ja mittari näytti jotain 38. Soitin kauhuissani itkien miehelleni ja hän kehoitti soittamaan päivystykseen sekä tulevansa samantien kotiin. Päivystyksestä he pyysivät meidät heti sinne näytille. Vauvasta otettiin verikokeita, ym. arvoja. Lääkärin odottaminen tuntui ikuisuudelle; itkin ja tärisin sekä minua pyörrytti. Yritin kasata itseäni, jotta pystyisin toimia ja hoitaa pienokaista. Lääkäri epäili kyseessä olevan poikkeuksellisen raju silmätulehdus, joka tarvitsi suonensisäistä antibioottia. Meidät ohjattiin keskellä yötä lastenosastolle, missä vauvalle laitettiin kanyyli päähän. Kamala tunne kouraisi sisälläni, kun kuuli vauvan parkuvan suoraa huutoa toisessa huoneessa, eikä itse voinut tehdä mitään. Sinä yönä en kovin paljon nukkunut. Rukousviestejä lähti ympäri Suomea ja vauvan silmien turvotus alkoi laskea muutamassa päivässä sekä meille alettiin väläytellä kotiutusta.
Kaikki kuitenkin muuttui silmänräpäyksessä...

Oli sunnuntaipäivä. Mieheni piti vauvaamme kapalossa ja katselimme Jumalanpalvelusta Juhannuskonferenssista. Hän alkoi ihmetellä, että sätkikö vauva jotenkin. Tarkkailimme vauvaa ja pienokainen tosiaan välillä hieman nyki. Hälytimme heti hoitajan paikalle ja kerroimme havaintomme. Tuo pieni ihminen "täristi" ja toinen silmä "nyki". Hoitaja hälytti lisää henkilökuntaa ja lopulta paikalle hälytettiin lääkäri. Kukaan ei osannut sanoa mikä vauvaa vaivaisi, mutta hän selkeästi kouristeli. Hänestä otettiin lisäkokeita ja laitettiin varmuuden vuoksi uudet lääkitykset menemään. Me vanhemmat olimme aivan kauhuissamme ja itkua ei pystynyt pidättämään. Jokaisesta kohtauskerrasta piti hälyttää hoitaja paikalle ja päivän mittaan kohtaukset alkoivat venymään. Taas soitettiin päivystävä lääkäri paikalle ja hän määräsi aloittamaan kohtauksien estolääkityksen, koska kohtaukset olivat rankkoja noin pienelle. Vauva väsyi kohtauksista niin paljon, ettei jaksanut syödä. Hänelle piti laittaa nenämahaletku pariksi päiväksi, jottai saisi kerättyä voimia. Monitorit mittasivat verenpaineita, sykettä ja hapettumisia. Välillä hapetusarvot alkoivat pudota viitearvojen alapuolelle ja laite hälytti. Keuhkoja kuunneltiin ja välillä syynä oli vain vauvan liikehtiminen. Monitorin huutaessa sydämeni jätti ainakin yhden lyönnin väliin. Pienokaiselta otettiin aivosähkökäyrä, jonka aikana hän saikin toivotusti kohtauksen, jotta näkisi mitä aivoissa silloin tapahtuu. Hänen aivoissaan oli pientä turvotusta, joka johtui aivoissa olevasta kuumeesta. Erilaisten tutkimusten ja kokeiden jälkeen selvisi, että PikkuKarhulla oli virus keskushermostossa. Ennusteita oli monenlaisia, mutta ihan heti ei tarvinnut toivoa kotiin pääsemistä. Emmekä olisi halunneetkaan kotiin ennenkuin varmistuu, että PikkuKarhu selviää ja toipuu. Hänen huonon syömisensä takia jouduin pumppaamaan säännöllisesti maitoa, mutta pumpulla ei saanut niin hyvin tyhjennettyä kuin imetyksellä. Sairastuin sitten kaikenlisäksi rintakuumeeseen, eikä minun annettu olla osastolla (jos olisikin ollut normaalia flunssaa). Lähdimme IsonKarhun kanssa vanhempieni luo sairastamaan ja koin todella suurta syyllisyyttä, etten ollut vauvan luona. Ei minusta olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä, koska kuume nousi 40 asteeseen ja pakotus oli valtava. Mieheni oli tuon ajan sairaalassa yötä-päivää, mutta muuten hänen piti mennä yöksi kotiin, koska tilaa ei ollut kuin yhdelle vanhemmalle. Välillä minutkin "pakotettiin" käymään ulkona ja kotona katsomassa isompaa lasta, joka oli todella hämmentynyt tilanteesta. Sairaalaelämää kesti kolme viikkoa ja vauvalla meni päivän aikana kolmea eri lääkettä suonensisäisesti. Painoa, verenpaineita, labroja ja lämpöä seurattiin päivittäin. Elämämme oli aivan sekaisin monellakin eri osa-alueella ja valtava määrä ihmisiä rukoili tilanteen puolesta. Vähän kerrallaan PikkuKarhu alkoi voimaantua ja aivoturvotus alkoi laskea. Viimein koitti se päivä, kun pääsimme kotiin. Ulkomaailma tuntui todella omituiselle ja vieraalle. PikkuKarhulla jatkui suun kautta annettavat lääkitykset vielä puoli vuotta kolme kertaa vuorokaudessa. Yölläkin minulla oli kello soimassa, että nousin imetyksien lisäksi antamaan lääkettä. Kävimme neurologin vastaanotolla säännöllisesti seuraamassa, että PikkuKarhu kasvaisi ja kehittyisi normaalisti. Aluksi kehitys ja kasvu oli hidasta, mutta pikkuhiljaa hän alkoi mennä joissakin asioissa ikätasoaan edelle. Lääkitystä alettiin pikkuhiljaa purkamaan ja neurologikäyntejä alettiin vähentämään. Meillä todettiin olevan terve ja reipas poika. Tuon kaiken jälkeen sitä oli vaikea uskoa, että tuostakin painejaisesta selvittiin. Jokaisessa kehitysvaiheessa olin varma, että tulisi jokin takapakki. Joissain asioissa hän kehittyi hitaammin, mutta sekin voi johtua yksilöllisistä eroista ja ettei kehitys päässyt alunperin alkamaan normaalisti.
Meillä on tänä päivänä iloinen, reipas ja onnellinen sekä aidosti uskovainen kolme vuotias miehen alku. Puheessa on hieman epäselvyyttä, mutta sitä on IsollaKarhullakin. Haasteita välillä tuo keskittymisvaikeus ja vilkkaus. En tiedä olisiko syynä tuo keskushermoston virus vai onko hän vain luonteeltaan sellainen. Hän on vielä pieni ja tilanne voi muuttua positiiviseen suuntaan, mutta aihe on tarkoitus ottaa neuvolassa puheeksi. Olemme kuitenkin molemmat vanhemmista todella iloisia, onnellisia ja kiitollisia siitä, että meillä on terve ja onnellinen lapsi. Asiat voisivat olla paljon paljon huonommin. Tässä taas yksi suuri rukousvastaus ja ihme PikkuKarhun elämässä. Jumala on todellinen ja tekee ihmeitä, joista saa olla kiitollinen. <3


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kehitysvammaisten parissa työskentely

Haasteita lasten kanssa

Tarina kiitollisuudesta